If u see this hit a comment.

Vuosi, kuukausi, kolve viikkoa, neljä päivää. Niin kauan oli hiljaista. Niin paljon oli muuttunut. Ja se kaikki on edelleen.

Jääkö meistä jäljelle pienintäkään palasta, vai suulaako lumi pois.

Mä vain totaalisesti sekosin, kun lumi maahan putosi.

Kohta jo joulu on, vuosi vaihtuu ja seuraavasta pitäisi selvitä.

Yhteishaku, se kirottu pakolline asia josta täytyy vain selvitä,

tuntuuko vanhemmiten samalta kun maksaa veroja, niitä kiskureita.

Missä mä olen ensi syksynä?

Lämpimästi omassa huoneessa, vai kylmissäni katuojassa.

Sejä sama se mulle on missä asua mä joudun, kunhan vain:

-Sydämmeni onnelline on 

-Saan laulaa joululauluja

-Ja vain olla ja elää.

Voinko mä muuta pyytäkkään?

Tai kyllähän mä voisin, jotain jopa saadakkin,

 mutta onko se tärkeää.

Meistä ei kuitenkaan tänne melkein mitään jää.

Muutamaksi kotvaseksi kaipaavat ihmiset,

 myöhemmin heitä kaipaavat ihmiset.

Silloin me ollaan jo unohduttu,

maattu hautausmaalla odottaen nousua.

Joka ei ehkä koskaan tulekkaan, 

tai jos tulee niin meitä ei enää kuitenkaan ole.

Vai onko?

Orava tuo, mut takaisin ruotuun tuo. Herättää illan pimeyteen.

Ei aikoihin pitkiin nähty me,

 ikävää ei kuitenkaan edes muodostunut.

 Miksikö?

 Koska en kerinnyt edes ikävöidä.

 Mutta nyt tajusin että sua kuitenkin kaipaan.

 Joten Rakas Kuvan Kertomus,

 mä oon palannut 

 nyt en anna sun yksin hiljentyä 

vaan aijon muistaa sua suurella lämmöllä.

 Oletko valmis, enää et yksin jää.

Vain kerran elämässä.

Vain kerran elämässä sä pääset ripiltä. Moni odottanee päivää kuin kuuta nousevaa, nyt minä olen aikuinen. Toisille se on vain tapa tienata rahaa. Kuitenkin unohdetaan se lähtökohta. Sinne mennään oman uskonsa takia, lähentymään Jumalaa. Onko siis mitää järkeä mennä riparille, jos ei usko?

Itkeäkkö vai huuta, kiljuakko vai olla hiljaa.

Kuvissa tuntunee tunnelma, meillä oli hauskaa, vaikka me koulussa oltiin. 

Viimeistä päivää tosin. Nyt kaikken otsassa lukee: "yhdeksäsluokkalainen". 

Pojilla vielä paidassa TUKIOPPILAS. Missä vaiheessa mä tähän pisteeseen päästiin,

 vastahan me oltiin pieniä seiskaluokkalaisia, jotka yritti vain selvitä isojen seassa. 

Kallio kiiltää, kuin kaunis kesä kukka.

Ehkä mä oon matkalla jonnekkin, mitä vielä tiedä. Vai eksyinkö jo oikealta polulta, kun lähdin karkuun pahalta.

Sä mua halusit auttaa, mä sut torjuin. Kun apua tarvitsen, sä oot löytänyt jo uuden autettavan.

Pitääkö mun odottaa että elämä loppuu, että saan matkani päätökseen.

Haluan saavuttaa kaiken, mutta en kuitenkaan mitään.

Tehdä töitä kuin viimeistä päivää, mutta jäädä nukkumaan kainaloosi.

Tuntea kätesi kädessäni. Vartalosi omaani vasten, kun sanot kaikki kääntyy vielä hyväksi. 

Juurettumuus, vain se yksi muisto.

On asioita jotka muistuttavat perheestä, mutta entä jos ei tuntenutkaan sitä?

Muutaman kerran sinua näin. Hassut pari kuvaa ja ainut muisto on hiirikäsinukke. 

Tartu kaikkeen mikä on uutta vanhasta, yritä muistaa se ja kerro suvunjatkolle.

Taulussa on kotitalosi, paikka jossa en koskaan käynyt. 

Sukuni on lähellä, osa taas todella kaukana. 

Kaikkea ei koskaan voi edes tavata.

Ehkä sitten tuonelassa?